Pilkon valokuvatulosteeni pieniksi paloiksi ja liimaan niitä kapalevylle yksi kerrallaan. Ensin yhden kuvan palat, sitten toisen ja kolmannen. Uudet kerrokset peittävät alleen edellisiä, sekoittavat niitä, häivyttävät ja synnyttävät jotain uutta. Tekeminen tuntuu rauhoittavalta, mutta samalla vähän epävarmalta – en tiedä, syntyykö niistä mitään.
Olen juuri valmistunut valokuvataiteilijaksi ja saanut oman työhuoneen. Se on iso juttu. Olen innoissani, mutta myös vähän epävarma. Opiskelin valokuvaajaksi ja valokuvataiteilijaksi aikuisena, ja nyt on tarkoitus tehdä taiteilijan töitä ihan tosissaan.
Opiskeluaikana sain paljon palautetta ja ohjausta, mikä oli todella arvokasta. Nyt on opeteltava työskentelemään itsenäisesti. Päätin antaa itselleni luvan harhailla – tehdä kymmenen kokeilua, Kymmenen harhapolkua. Kokeilu tarkoittaa myös epävarmuutta ja epäonnistumisia, mutta uskon, että sitä kautta voin löytää uusia ideoita ja tekemisen tapoja.
Ensimmäinen kokeiluni on toinen osa sarjaan Jälkiä laatikossa. Olen aina ihaillut kollaaseja ja niiden tekijöitä – miten he onnistuvat yhdistämään kuvia niin, että niistä syntyy visuaalisesti hienoja kokonaisuuksia ja sisällöllisesti uusia merkityksiä?
Laatikoilla on minulle jostain syystä jokin merkitys, ne putkahtelevat töissäni esiin eri tavoin. Tämä projekti jatkaa siis aiempaa työtäni: kuvasin lapsenlapseni kanssa performatiivista projektia, joka oli esillä viidessä näyttelyssä vuonna 2024. Nyt leikkaan noita printtejä palasiksi ja järjestän niitä uudelleen. Mietin, miten muistot ja jäljet syntyvät, muuttuvat ja sekoittuvat toisiinsa.
Toinen uusi projekti on Mummola, dokumentaarinen valokuvaprojekti. Sekin liittyy teemaltaan aiempiin töihini. Ennen Jälkiä laatikossa -projektia kuvasin Toisaalla-sarjan, jossa tarkastelin lapsenlapseni ja hänen isoisänsä suhdetta. Nyt haluan laajentaa näkökulmaa ja kuvata nykypäivän mummoloita – millainen paikka mummola on tämän päivän Suomessa?
Olen kokeillut myös omakuvia, mikä on ollut itselleni hankalaa. Haastan itseäni niillä. Tuntui vähän helpommalta, kun tajusin, ettei niiden tarvitse olla julkinen projekti – ne voivat olla myös tapa hahmottaa itseäni ja työskentelyäni.
Ja tietenkin jatkan performatiivista projektiani lapsenlapseni kanssa. Nyt on aika miettiä, miten sitä voisi viedä eteenpäin.
Tervetuloa seuraamaan matkaani ja projektejani!
Ten Wandering Paths
You might also like
